Floridan itärannikko: Miami, Fort Lauderdale, West Palm Beach, Fort Pierce ja Cocoa Beach

Lennot Miamiin

Aloitin matkani 8.7.2015 Finnairin lennolla Frankfurtiin, josta oli tarkoitus jatkaa American Airlinesin lennolla Miamiin.

Frankfurtin keskustaa lentokoneesta käsin kuvattuna

Finnairin lento oli hieman myöhässä eikä aikataulun mukainen 50 minuutin koneenvaihtoaika riittänyt: myöhästyin Miamin lennolta. American Airlinesin henkilökunta yritti ensin laittaa minut Miamiin Chicagon kautta, mikä olisi tarkoittanut yli viiden tunnin viivästymistä perille tuloon. Pienen suostuttelun ja NLP-taitojen hyödyntämisen jälkeen sain kuitenkin lennot British Airwaysiltä Lontoon kautta Miamiin, perillä vajaat kolme tuntia alkuperäisaikataulua myöhemmin.

Lennoista todettakoon muuten sen verran, että Finnairin palveluiden taso on viime vuosina laskenut edelleen. Tarjoilu Frankfurtin lennolla käsitti ainoastaan kahvin/teen, kun esim. pari viikkoa myöhemmin lentäessäni saman välin Lufthansalla, tarjolla oli lisäksi sandwichiä, sekä muita juomia, mukaan lukien miedot alkoholit. BA ei mielestäni ole toisaalta sen parempi kuin Finnairkaan: Frankfurt – Lontoo –lennolla tarjoilu oli samaa luokkaa, mutta jalkatilaa vielä vähemmän. Lontoo – Miami –lennolla sentään sai jonkin sortin ruokaa, mutta ahtaus vaivasi edelleen.

Miami

Perillä Miamissa maahantulomuodollisuudet olivat jälleen kerran melkein kaoottiset. On se erikoista miten USA:n kaltainen sivistysvaltio ei osaa järjestää lentokenttänsä rutiineja tehokkaammin. Koko touhussa koneesta autonvuokraustiskille kului n. 2,5 tuntia! Tosin mainittakoon, että aiemmat kokemukseni esim. Chicagosta ja New Yorkin JFK:ltä ovat olleet selvästi parempia kuin tämänkertainen Miamin maahantulo.

Miamin lentokentällä vuokrasin Economy Car Rentalsin kautta varaamani auton Alamon tiskiltä ja pääsin valitsemaan autoa parkkihallin Full Size –rivistöstä. Hetken pähkäiltyäni valitsin alleni mustan Dodge Chargerin, joka osoittautuikin varsin hyväksi valinnaksi (lue koeajoraporttini Dodge Chargerista täältä). Hintaa kolmen päivän vuokralle tuli hieman yli sata euroa, sisältäen kaikki vakuutukset.

Chargerilla lähdin sitten seuraavana päivänä huristelemaan ylös Floridan itärannikkoa ja sieltä edelleen länteen Orlandoon.

Ensimmäisenä iltana kävin syömässä ensin maukkaan illallisen Miamin Hard Rock Cafe:ssa ja ensimmäisen yöni nukuin Miamin lentoaseman lähellä Days Inn Miami Airport North –motellissa, jonka Tripadvisor-arvosteluni voit lukea yllä olevan linkin kautta. Kuten aina ennenkin, ensimmäinen yöni USA:ssa jäi aikaeron vuoksi lyhyeksi, sillä heräsin jo varsin aikaisin aamulla.

Kävin suorittamassa ensimmäiset WalMart-ostokseni varhain ensimmäisenä aamuna, söin aamiaiseni ja lähdin sitten ajamaan kohti Miami Beachi:ä.

Leguaani paistattelemassa päivää Miami Beach Marinassa

Miamin keskustaa Miami Beachiltä nähtynä

Koska Miami ja sen lähialueet olivat tulleet tutuiksi jo aiemmilta vierailuiltani, en viettänyt kovin kauaa siellä, vaan lähdin jo aamupäivän aikana ajamaan kohti pohjoista A1A-tietä pitkin. Ajatuksenani oli ajella siis aivan rauhassa Atlantin rannikkoa myötäillen.

Parisen tuntia ajettuani samanlaisina toistuvat maisemat alkoivat kuitenkin jo kyllästyttää. Miami Beachin Art Deco –alueen tunnelma oli vaihtunut pian perustylsään arkkitehtuuriin, jossa korkeat rantahotellit seurasivat toinen toistaan. Hiekkarantaahan Floridan itärannikolla piisaa ja niinpä se onkin rakennettu melko lailla täyteen hotelleja.

Ft. Lauderdalen Dania Beach sekä Floridan itärannikkoa etelään

Hollywood ja Fort Lauderdale

Päätin siis poiketa alkuperäissuunnitelmastani ajaa A1A-tietä koko matka aina Cocoa Beachille asti ja hurautin sen sijaan hetkeksi I95:lle ja sen kautta Hollywoodin Hard Rock Cafe:hen lounaalle (joka itse asiassa taitaa sijaita Fort Lauderdale:ssä). HRC Hollywood, FL sijaitsee Hard Rock Casinon ja Hotelin yhteydessä, mutta minua eivät uhkapelit kiinnosta, joten maukkaan lounaan jälkeen suuntasin vielä hetkeksi takaisin I95:lle kohti pohjoista.

Todettakoon muuten tässä yhteydessä, että paluumatkallani takaisin Orlandosta yövyin Lauderdale-By-The-Sea:ssä oikein miellyttävässä pienessä motellissa nimeltään Blue Strawberry by the Sea (lue Tripadvisor-arvosteluni taas linkistä).

Lauderdale-By-The-Sea osoittautui muutenkin oikein mukavaksi pikkukaupungiksi isompien Fort Lauderdale:n ja Pompano Beachin välissä. Tunnelma kaupungissa oli mukavan rento, ravintoloita oli riittämiin ja hiekkaranta aivan verraton. Miellyin paikkaan niin paljon, että päätin tulla sinne joskus vielä uudestaankin ja viettää siellä hieman pidemmän aikaa.

Ihmisiä ihailemassa auringonnousua Lauderdale-By-The-Sean rannalla

Auringonnousu Lauderdale-By-The-Sean rannalla

Lauderdale-By-The-Sea:ssä kävin muuten syömässä BurgerFi-nimisessä paikassa. BurgerFi on eräänlainen hampurilais-pikaruokaketju, mutta päihittää perinteiset McDonaldsit ja Burger Kingit mennen tullen. Burgerfi:ssä burgerit valmistetaan aina tilauksesta ja ne valmistuvat muutamassa minuutissa. Ehdottomasti paras ”pikaruoka”-burgeri ikinä!

West Palm Beach

Pohjoista kohti ajaessani jatkoin siis I95:ttä pitkin aina West Palm Beachiin asti, missä siirryin taas hetkeksi ajamaan aivan rantaviivaa pitkin.

Palm Beach Islandin hulppeat merenrantatalot ovat jo sinällään näkemisen arvoisia. Toinen toistaan suurempia ja upeampia taloja sulassa sovussa pitkin rannikkoa. Ei varmaan lainkaan hullumpi paikka asua. Saarella liikkuvat autot ja siellä sijaitsevat putiikit kuvastavat lisäksi hyvin alueen asukkaiden tulotasoa. Tunnelma on hillitty ja vauras.

Koska päivä oli tässä vaiheessa jo pitkällä ja minulla oli vielä matkaa seuraavaan yöpymispaikkaani, suuntasin West Palm Beachin jälkeen taas takaisin I95:lle ja jatkoin kohti Fort Pierce:ä

Fort Pierce

Fort Pierce:ssä majoituin Super 8 Ft. Pierce –motelliin (arvostelu linkin takaa).

Fort Pierce on jonkilainen väliinputoaja pohjoisemman Cocoa Beachin ja eteläisempien West Palm Beachin, Fort Lauderdalen, Miamin ja muiden kaupunkien välissä. Kaupunki ei houkuttele turisteja vaikka itärannikon hiekkarannat jatkuvat sielläkin. Alue on varsin hiljainen vailla sen suurempia ostosmahdollisuuksia tai muita turistipyydyksiäkään.

Itse asiassa lähtiessäni taas jatkamaan matkaani Fort Pierce:stä ylöspäin pitkin A1A:ta, huomasin, että sama tyyli ja maalaismaisuus jatkuivat useita kilometrejä kohti pohjoista ja Cocoa Beachiä. Ajaessani ylös rannikkoa, oikeata puolta tietä reunusti lähes katkeamaton hiekkaranta ja Atlantin valtameri ja vasenta puolta puolestaan uinuvat pikkukaupungit ja rämeen kaltaiset alueet. Myös nopeusrajoitukset olivat nyt nousseet eteläisen A1A:n kaupunkinopeuksista aina moottoritienopeuksiin, joten matkanteko joutui ihan toiseen malliin.

Itse asiassa tässä vaiheessa olin varsin tyytyväinen reittivalintaani sillä maisemat tarjosivat kuitenkin paljon enemmän nähtävää kuin I95-moottoritie. Lisäksi A1A:n varrella oli helppo tehdä pieniä pysähdyksiä vaikkapa beachille.

Floridan itärannikon hiekkarantaa

Cocoa Beach

Cocoa Beachi:ä ja Port Canaveralia lähestyttäessä viimeistään Melbournen kohdalla maisemat ja kaupungit alkoivat taas muuttua. Rannikko muuttui selvästi turistivetoisemmaksi, joskaan ei sentään ihan aiemmin mainittujen etelän rannikkokaupunkien kaltaiseksi. Matkanopeus alkoi jälleen hidastua vaikka aika sujuvaa se oli edelleenkin.

Mitään sykähdyttävää rannikko Melbournesta Cocoa Beachille ei näyttänyt tarjoavan. Silti turistit viihtyvät varmasti sielläkin. Palveluja näyttäisi olevan tarjolla aivan riittämiin ja lopusta pitävät huolen Atlantin hiekkarannat ja Floridan lähes takuuvarma lämmin sää ja auringonpaiste.

Port Canaveralin kohdalta käännyin sitten Martin Andersen Beachline Expresswaylle (tie 528)ja kohti länttä ja Orlandoa sekä siellä odottavaa huikeaa NLP-seminaaria.

Orlando on kuitenkin taas jo toinen tarina ja yhdestä siellä vietetystä reissustani voit lukea vaikkapa täältä.

Kaiken kaikkiaan olin oikein tyytyväinen siihen, että päätin tällä kertaa matkustaa Orlandoon Miamin ja Floridan itärannikon kautta. Oli ihan mielenkiintoista tutustua alueeseen vähän pidemmältäkin matkalta kuin vain etelän kaupunkeihin tutustuen. Vuokra-autotkin pelasivat moitteetta ja paluumatkani Hyundai Elantrasta voit lukea raporttini täältä.

Paluumatka sujui lentämällä ensin American Airlinesilla Chicagoon, josta jatkoin sitten Finnairinkoneella Helsinkiin. Kotiin päästyäni huomasin, että uuden, ensi kertaa käytössä olleen matkalaukkuni toinen pyörä oli kadonnut ja koko laukun kulma kunnolla murtunut. Laitoin asiasta korvauspyynnön Finnairille, mutta vielä ei n. 1,5 viikon aikana ole vastausta kuulunut...

Lentoyhtiön rikkoma matkalaukkuni

Florida on kaiken kaikkiaan melko lailla takuuvarma lomakohde aurinkoa ja lämpöä kaipaaville. Nytkin siellä viettämieni parin viikon aikana lämpötila pysyi päivisin aina yli 30 asteessa eikä se öisinkään laskenut 20:n alapuolelle.

Kalastus Saariselällä

Teimme perheeni kanssa elokuussa 2013 viikon reissun Saariselälle ja ajatuksena oli käydä poikien kanssa myös kalassa kerran tai pari. Hyvä ajatus, mutta sen toteuttaminen osoittautui vähintäänkin turhauttavaksi.

Olin netistä tutkinut jo asiaa ja kalastusmahdollisuuksia jopa kehutaan vuolaasti Saariselän virallisilla nettisivuilla. Niinpä suunnistinkin ensiksi Siula-taloon Metsähallituksen palvelupiste Kiehiseen. Ystävällinen ja avulias naishenkilö ei itse sanojensa mukaan harrastanut kalastusta, mutta auttoi parhaansa mukaan asiassa ja pienen harkinnan ja eri vaihtoehtojen puntaroinnin jälkeen päätin ottaa vuorokauden kalastusluvan (15 €) Ivalojoelle Kutturan alueelle, sillä sen piti oleman yksi helpoimmin saavutettavista kalastuspaikoista.

Kutturan alueen kalastusalue

Ajoimme siis n. 40 km matkan, pääasiassa hiekkatietä, Saariselältä Kutturaan, johon jätimme auton ja jatkoimme jalan kohti lupaan ja karttaan merkittyä kalastusaluetta. Patikointi kesti paikoin hyvinkin vaikeakulkuisella polulla noin tunnin. Noin puolivälissä tarpomistamme vastaan tuli nelimiehinen kalastusseurue, joka ilmaisi jo selkein sanoin tyytymättömyytensä edessä olevaan kalastuspaikkaan. Jatkoimme kuitenkin pahemmin masentumatta perille asti.

Koko tunnin patikkamatkamme ajan Ivalojoki vaikutti oikein houkuttelevalta kalastukseen. Kun lopulta pääsimme sallitulle kalastusalueelle, joki muuttui matalaksi ja kivikkoiseksi ja erittäin vaikeasti kalastettavaksi. Uistimet tarttuivat lähes joka heitolla johonkin kiinni ja kolme viehettä jouduimme jättämään kokonaan joen pohjaan. Jatkoimme urhoollisesti jokea eteenpäin kunnollista kalastuspaikkaa etsien, mutta turhaan. Ei toivoakaan, että sieltä olisi kalaa saanut.

Taas uistin pohjassa...

Tuntuukin käsittämättömältä, että Metsähallitus myy kalastuslupia paikkaan, jossa ei voi kalastaa. Ivalojoessa olisi ollut kilometritolkulla rantaa, josta olisi voinut kalastella oikein hyvin, mutta näissä paikoissa kalastus oli kiellettyä. Kalastuslupa koski meidän kokemuksemme mukaan vain aluetta, jossa kalastus ei onnistunut eikä kalaa muutenkaan ollut.

Maisemat sentään olivat hienot.

Ivalojokea Kutturasta koilliseen

Seuraavana päivänä menin takaisin Kiehiseen ja kerroin miedon version reissustamme. Kysyin, eikö mistään todellakaan löytyisi helpompaa kalastuspaikkaa. Sama naishenkilö kertoi, että Ivalossa on omat kalastuskunnat ja niihin myy lupia Suutari-Seppo aivan nelostien varressa, pari kilometriä Ivalosta etelään. Soitin Suutari-Sepolle ja päätin, että ostetaanpa sieltä toinen kalastuslupa.

Suutari-Sepolla naispuolinen myyjä suositteli meille Törmäsen osakaskunnan kalastuslupaa hintaan 12 €, joka käsitti varsin laajan osan Ivalojokea Ivalosta etelään sekä mm. Alajärven kokonaisuudessaan. Lisäksi suuri osa Ivalojoen alueista oli aivan teiden läheisyydessä, joten turhaa tarpomista ei ollut luvassa. Vaikutti siis hyvältä.

Törmäsen osakaskunnan kalastuslupa-alue

Ajoimme aluksi joen rantaan Huuhkajassa ja heti ensimmäisessä paikassa uistimeeni tarttuikin toisella heitolla n. 1,7-kiloinen hauki. Tunnelma oli huomattavasti korkeammalla kuin edellisenä iltana.

Hauen saalistus

Hauen punnitus

Seuraavassa paikassa ei kala tärpännyt, mutta jossain Ivalon lentoaseman takana olevan upean hiekkarannan kohdalla uistimeen tarttui n. 20-senttinen harjus, jonka alamittaisena päästin takaisin jokeen kasvamaan.

Pikkuinen harjus

Tämän jälkeen emme enää kalastuspaikkaa löytäneetkään. Joki kulki toki aivan teiden läheisyydessä, mutta joelle ei silti päässyt, koska rannat olivat yksityisalueita ja pääasiassa aidoin eristettyjä. Ajoimme kaiken kaikkiaan kymmeniä kilometrejä etsien joelta paikkaa, jonne olisimme päässeet kalastamaan, mutta siitä huolimatta, että olisimme kalastuslupamme mukaisesti olleet oikeutettuja kalastamaan, emme rantaan päässeet.

Jälleen kerran jouduimme toteamaan, että kalastuslupia kyllä myydään, mutta ei sellaisiin paikkoihin, johon pääsisi kalastamaan. Herää kysymys: mitä järkeä tässä oikein on?

Lopputulemana oli tunne siitä, että Saariselän-Ivalon alueelle ei kalastusmatkailua haluta. Tyhmiä turisteja on kiva höynäyttää ja rahastaa, mutta eihän niille nyt sentään kunnon kalapaikkoja anneta!

Aluetta voi toki muuten suositella matkailuun ja ennen kaikkea patikointiin hienoissa maisemissa (niistä enemmän toisessa blogikirjoituksessani). Mutta kalastusvälineet kannattaa todellakin jättää kuormasta pois!

Saariselkä 31.7.-12.8.2013: Tohmajärvi, Kemi, Saariselkä, Ivalo, Ruka

Tällä kertaa matkakertomukseni vie meidät Lappiin ja Saariselälle. Reissussa olimme enää nelihenkisenä perheenä, kun vanhimmat lapset halusivat jo jäädä mieluummin omiin oloihinsa kotiin.

Koska ajomatkaa oli edessä varsin runsaasti, jaoimme reissun pienempiin etappeihin: Menomatkalla ensin mökille Tohmajärvelle, sieltä Kemiin ja lopuksi Saariselälle. Paluumatkalla yövyimme puolestaan ensin Rukalla ja sitten taas mökillä Tohmajärvellä, ennen paluutamme pääkaupunkiseudulle.

Mökillä olimme menomatkalla kaksi yötä, eikä siitä oikeastaan sen enempää, paitsi oheinen hieno kuva iltahämärästä Särkijärven yllä:

Särkijärvi ja Pyhäsaari

Tohmajärveltä lähdimme sitten 2.8. n. 540 km:n etapille kohti Kemiä, jossa yövyimme Hotelli Cumuluksessa. Samaan aikaan Kemissä oli menossa siinä viereisessä puistossa Satama Open Air –festivaali, jossa Popeda pauhasi ja juopunutta nuorisoa hoiperteli siellä täällä. Tästä huolimatta saimme nukuttua yömme rauhassa ilman mitään häiriöitä.

Ilta-aurinko Kemissä

Kemi itsessään yllätti hienoisesti siisteydellään ja vauraudellaankin. Kaupungista löytyi uusia moderneja kerrostaloja sekä varsin hyvin hoidettuja vanhempia rakennuksia. Myös kaupungin autokanta näytti selvästi muuta Lappia uudemmalta.

Lauantaina 3.8. oli vuorossa menomatkamme viimeinen, n. 375 km:n etappi Saariselälle. Matkan edetessä poroja alkoi näkyä yhä useammin ja liikennettäkin oli yllättävän paljon – ei toki missään nimessä mitenkään ruuhkaksi asti, mutta enemmän kuin mitä olen tottunut Lapissa näkemään.

Saariselällä majoituimme Holiday Clubin Kermikkä B –huoneistoon, jossa erittäin outoa oli se, että vaikka huoneistossa oli sängyt kuudelle (kaksi makuuhuonetta + parvi), muut tilat oli mitoitettu pikemminkin kolmelle-neljälle henkilölle: ruokapöytä oli neljälle, olohuone kolmelle-neljälle ja sauna kolmelle. Muutoin huoneiston fasiliteetit olivat ihan ok-tasoiset takkoineen, keittiöineen ja pesukoneineen. Ei mitään luksusta, mutta ihan ok.

Saariselältä on helppo tehdä eri pituisia patikka- ja vaellusretkiä ympäristöön. Reitit ovat hyvin merkittyjä ja näkymät tunturien laelta hienoja:

Puro luontopolun varrella

Saariselkä Kaunispään etelärinteeltä kuvattuna

Poro Kaunispään laella

Erityisesti suosittelen kuitenkin patikkaretkien lähtöpaikaksi n. 15 km:n päässä sijaitsevaa Kiilopäätä, jossa maisemat ovat vielä hienommat:

Puronäkymä Kiilopään luontopolulla

Kiilopään rinteiden vihreyttä

Näkymä retkellä Kiilopäältä Luulammelle

Lisäksi alueen kohteista runsaan 30 km:n päässä sijaitseva Tankavaaran kultamuseo ja siellä erityisesti kullanhuuhdonnan kokeilu saa koko perheeltämme suosituksen. Jokainen löysi vaskoolistaan kultahippuja, jotka saimme myös pitää itsellämme!

Kullanhuuhdontaa Tankavaaralla

Sen sijaan kalamiehille (ja –naisille) en Saariselän aluetta voi missään nimessä suositella. Kalastuskokemukset Saariselällä olivat yksinkertaisesti niin huonoja, että niistä olen kirjoittanut ihan erillisen blogikirjoituksen (klikkaa yllä olevaa linkkiä)!

Viikkomme Saariselällä sisältyi kymmeniä kilometrejä patikointia ja paljon kauniita maisemia. Erityisesti Kiilopään patikkaretket jäivät mieleen. Pari kertaa kävimme myös Ivalossa (n. 30 km Saariselältä), lähinnä ruokaostoksilla, mutta mitään ihmeellistä Ivalo itsessään ei tuntunut tarjoavan.

10.8. lähdimme sitten ajamaan Saariselältä kohti Rukaa, poiketen kuitenkin Luostolla ametistikaivoksella. Kullanhuuhdonnan ohella ametistikaivosvierailu saa perheeltämme toisen erityismaininnan. Lyhyen ja mielenkiintoisen esittelyn jälkeen pääsimme kaivamaan louhokselta omia ametistejamme, joita löytyikin varsin runsaasti!

Ametistien etsintää Luoston avolouhoksella

Perillä Rukalla majoituimme Rantasipi Rukahoviin, jonne minä jätin illaksi muun perheen ja suuntasin itse Kuusamon Yli-Heikinjärvelle Isokenkäisten Klubille, jossa oli käynnissä NLP:hen perustuva Licensed Sports Performance –koulutus. Koska olen itse käynyt kyseisen kurssin peräti kaksi kertaa, halusin hyödyntää tilaisuuden ja käydä moikkaamassa paria tuttua kurssilaista sekä ennen kaikkea kurssin kouluttajaa, NLP Master Trainer Anders Piperia.

Andersin ja parin tutun kurssilaisen kanssa lähdimme sitten parilla kanootilla Yli-Heikinjärvelle kalaan. Tämä kalastuskokemus oli, mikäli takapuolen puutumista ei oteta lukuun, huomattavasti parempi kokemus, kuin Saariselän kalastusreissut. Saaliiksi saimme muutamia hyvän kokoisia ahvenia sekä itse vielä hyvin eriskummallisella tavalla kolmekiloisen hauen.

Se, mikä kyseisen hauen saamisessa oli erikoista oli se, että hauki ei ollut koskaan kiinni uistimessani. Uistimeni kaikkiin kolmeen koukkuun oli nimittäin tarttunut n. 15-senttinen ahven, johon hauki oli sitten iskenyt kiinni. Hauki piti otteensa ahvenesta koko lähes kymmenminuuttisen väsytyksen ajan ja päästi irti vasta kun nostimme kalat haavissa ylös vedestä! Enpä ole ennen moista kokenut.

Hauki, 3 kg, ja kalastaja, 99 kg, Isokenkäisten klubin saunalla Kuusamossa

No, hyvin nukutun yön ja runsaan aamiaisen jälkeen hyppäsimme taas autoomme ja suuntasimme kohti Tohmajärveä ja mökkiämme. Yksi yö siellä, mökki talviteloille, ja 12.8. sitten viimeinen, n. 420 km:n ajomatka takaisin kotiin.

Nyt kun reissua muistelee tuoreeltaan, niin päällimmäisenä mieleen on jäänyt lähinnä Lapin kauniit maisemat, Tankavaaran kullanhuuhdonta, Luoston ametistikaivos sekä, jo mielestä hiljalleen häipyvänä, Saariselän kalastusjärjestelyiden surkeus. Ajokilometrejä reissumme aikana kertyi kaiken kaikkiaan 3266 km.

USA 27.2. – 11.3.2013, osa 3: Gatlinburg, Atlanta ja Orlando

(Tämän matkakertomuksen ensimmäisen osan voit lukea täältä ja toisen osan täältä.)

Pohjois-Carolinan Caryn jälkeen alkoi – tavallaan – paluumatka kohti Orlandoa. Ensin suuntasin kuitenkin kohti länttä ja Smoky Mountainsia. Kohteenani oli Gatlinburg Tennesseen osavaltiossa.

Alkumatka sujuikin joutuisasti I40:ää ajellen, mutta Smoky Mountainsin vuoristoalueelle Cherokeen pikkukaupungin jälkeen eteeni tuli kyltti, että tie oli suljettu maansortuman vuoksi. Tämä tiesi noin tunnin pidempää kiertotietä – juuri kun hämärä alkoi laskeutua ja lunta sataa! Nissan Altima Coupén kesärenkaat pitivät kuitenkin oikein hyvin paikoitellen sohjoisilla vuoristoteillä ja pääsin perille Gatlinburgiin enemmittä kommelluksitta.

Yöpymispaikakseni oli valikoitunut Sidney James Mountain Lodge. Hotelli sijaitsee runsaan puolen kilometrin päässä Gatlinburgin pääkadusta, mutta sieltä löytyy toisaalta pieni kylpylä ja kuntosali. Kylpylä vaikutti kodikkaalta, mutta kuntosali oli pikemminkin kuntoilukoppi, jossa oli vain muutama vanha laite. Huone oli perustasoa, eli ihan ok, mutta reissuni hotellien perisynniksi muotoutunut heikko langaton internetyhteys esti jälleen Skype-puhelun ottamisen kotiin.

Gatlinburg on aika erikoinen paikka. Vuorten laaksossa sijaitseva pikkukaupunki on varmaan alkujaan ollut hyvinkin idyllinen paikka, mutta ilmeisesti häkellyttävän kauniiden maisemien innoittamana siitä on vuosien saatossa muodostunut melko merkittävä turistihömpän keskus. Kaupungin pääkadun varrella on jos jonkinmoista turistihoukutinta ja kaupunki on kuulemma myös erittäin suosittu häämatkakohde. Ympäröiviltä vuorilta löytyy myös Tennesseen ainoat laskettelurinteet, joskaan paikan lumivarmuus ei liene aivan huippuluokkaa.

Gatlinburgissa on runsaasti pikku putiikkeja, joista voi ostaa kaikenlaisia kivoja käsityönä tehtyjä tavaroita, mutta minua eivät tällä kertaa niinkään nuo putiikit kiinnostaneet, vaan ennen kaikkea Smoky Mountainsin luonto ja Great Smoky Mountains National Park. Otin siis seuraavana päivänä kamerani ja lähdin kuvaamaan kauniita vuoristomaisemia.

Gatlinburgista ehkä n. parikymmentä kilometriä lounaaseen sijaitsee Cades Cove Loop Road, joka on vajaan parikymmenen kilometrin pituinen, yksisuuntainen ja kapea maisemareitti, jonka varrella on runsaasti pysähdyspaikkoja maisemien ja luonnon ihailemista varten. Ja ihailtavaa riittää. Maaliskuun alussa alueella oli paikoin satanut juuri lunta ja maisemat olivat häkellyttävän kauniit.

Aikani Smoky Mountainsia ihailtuani oli aika jatkaa kuitenkin I75:ttä pitkin kohti Atlantaa.

Vuoden 1996 kesäolympialaisten isäntäkaupunki Atlanta on Georgian osavaltion pääkaupunki ja sen suurkaupunkialueella asuu noin 5,5 miljoonaa asukasta. Atlantan keskustassa on jotain tyypillistä USA:n etelävaltiomaista. Jollain erikoisella tavalla suurkaupungin pilvenpiirtäjien keskellä vallitsee esimerkiksi New Yorkiin verrattuna leppoisamman oloinen ilmapiiri, joka miellyttää ainakin minua.

Hard Rock Cafessa ruokailtuani nousin sen naapurissa sijaitsevan Westin-hotellin huipulle ihailemaan maisemia sen näköalatasanteilta. Näköalatasanteiden yhteydessä toimii myös hitaasti pyörivä Sun Dial –ravintola, jossa ruokaillessa voi siis ihailla hitaasti vaihtuvia henkeäsalpaavia maisemia yli Atlantan. Hissimatka ei-ruokailijoille kustansi kuusi dollaria ja jo se itsessään oli kokemus. Rakennuksen ulkoseinällä oleva maisemahissi kiidättää matkustajansa aina vain huimemmiksi muuttuvien maisemien saattelemana vinhaa vauhtia aina 73 kerroksen korkeuteen. Näkymät ylhäällä olivat hienot.

Atlantaa ihailtuani ajoin vielä parisataa kilometriä etelämmäksi ja yövyin Cordelen Travelodge-motellissa. Tämä motelli oli sellaista alempaa perustasoa: periaatteessa ihan ok ja siisti, mutta hieman kuitenkin nukkavieru ja läheiseltä tieltä kantautuvien rekkojen äänien johdosta jossain määrin meluisa.

Cordelesta oli sitten vielä runsaan neljän tunnin ajomatka takaisin Orlandoon. Mitä lähemmäs Orlandoa pääsin, sitä lämpimämmäksi myös ilma muuttui. Pian olin taas takaisin Floridan runsaan 20 asteen lämmössä!

Orlandossa majoituin tällä kertaa International Driven välittömässä läheisyydessä sijaitsevaan Super 8 –motelliin. Vuoden takaiseen Days Inn –valintaani verrattuna Super 8 oli selvästi parempi valinta, vaikka ei Days Innissäkään varsinaisesti mitään vikaa ollut. Huoneeni oli varsin hyvin varusteltu, kruununa 42-tuumainen taulutelevisio, josta oli mukava katsella iltaisin USA:n yliopistokoripallon ratkaisupelejä.

Alueena pohjoinen International Drive on mielestäni erinomainen: ravintoloita löytyy joka lähtöön ja vesihuvipuisto Wet’n Wild on aivan vieressä ja Universal Studioillekin on kävelymatka. Runsaan 1,5 km:n päästä löytyy myös suuri Outlet Mall edullista shoppailua varten.

Lähes 3 000 kilometrin Road Trippini jälkeen alkoi sitten matkani päätarkoitus ja kohokohta: NLP:n kehittäjän Dr. Richard Bandlerin ja John LaVallen Neuro-Hypnotic Repatterning –seminaari. Mutta niistä asioista kirjoitan enemmän toisessa blogisivustossani: http://hannupirila.blogspot.fi/

Kuusipäiväisen seminaarin jälkeen oli paluumatkan aika British Airwaysin lennättämänä. Ensin lento Orlandosta Lontoon Gatwickiin, missä siirtyminen bussilla Heathrow:lle ja sieltä edelleen Helsinkiin. Jos paluumatkasta jotain vielä sanon, niin todettakoon, että oli viimeinen kerta kun vaihdan Lontoossa lentokenttää. Vaihto Gatwickin ja Heathrown välillä on kaikkea muuta kuin sujuva toimenpide!

USA 27.2. – 11.3.2013, osa 2: Daytona Beach, Myrtle Beach ja Cary

(Tämän matkakertomuksen ensimmäisen osan voit lukea täältä.)

Orlandosta suuntasin auton keulan ensin kohti hiekkarannoistaan ja kilpa-ajoistaan tunnettua Daytona Beachiä.

Vajaan sadan kilometrin matka taittui joutuisasti I4-moottoritietä pitkin ja perille päästyäni löysin mukavasti parkkipaikan vajaan sadan metrin päästä rannasta, jota ainakin paikalliset kutsuvat maailman kuuluisimmaksi hiekkarannaksi. Onko se sitä? Mene ja tiedä, mutta erittäin hyvä ja iso se ainakin on.

Ilman lämpötila oli runsaat 20 Celsiusastetta, joten rannalla oli melko rauhallista; vain muutamia auringonottajia, lenkkeilijöitä, surffaajia sekä Beach Volleyn pelaajia siellä täällä. Voin kuitenkin hyvin kuvitella rannan elävöityvän huomattavasti mitä lähemmäksi kesää tullaan.

Jonkin aikaa Daytona Beacillä oleskeltuani matkani jatkui reissuni pisimmällä siirtymällä, runsaan 700 km:n matkalla kohti Myrtle Beachiä Etelä-Carolinassa. Matkani taittui I95:ttä pitkin ohi Floridan Jacksonvillen ja läpi Georgian itärannikon, kunnes jossain Walterboron tietämillä siirryin pienemmille teille kohti Myrtle Beachiä. Perille saavuin vasta iltamyöhällä.

Myrtle Beach on varsin suosittu kesälomakohde Atlantin rannalla. Hiekkarannat ovat täälläkin pitkät ja niiden ääreltä löytyy pitkä rivi lomahotelleja. Helmi-maaliskuun vaihteessa, kun päivälämpötilat ovat pääasiassa jossain 10-20 asteen välillä, hotellien hinnat ovat todella edullisia: 30-40 eurolla/yö saa varsin hyvätasoista majoitusta. Itse yövyin neljän tähden Westgate Myrtle Beach Oceanfront Resortissa, jonka Atlantille avautuvasta hotellihuoneesta maksoin tasan 30€. Näkymät huoneeni parvekkeelta olivatkin hienot. Etualalla siisti hiekkaranta ja sen takana horisonttiin ulottuva Atlantin valtameri.

Hotellin kuntosali oli varsin hyvin varusteltu aerobiseen liikuntaan tarkoitettujen laitteiden osalta, mutta lihaskuntolaitteet jättivät valitettavasti runsaasti toivomisen varaa. Hotellilla näytti olevan varsin hyvät uima-altaat lämpimämpiä vuodenaikoja ajatellen, mutta sen tarkemmin en niihin tällä kertaa tutustunut runsaan 10 asteen lämmössä. Aamiainen ei sisältynyt huonehintaan ja lounaankin nautin – tietysti – paikallisessa Hard Rock Cafessa, joten Westgaten ravintolapalveluja en pysty myöskään arvioimaan. Huoneeni sen sijaan oli ihan asiallisesti varusteltu ja kohtalaisen tilava – ihan perushyvä siis.

Myrtle Beach on matkakohteena aikamoinen turistirysä rantahotelleineen ja erilaisine pienine huvipuistoineen, vesiliukumäkineen ja muine härpäkkeineen. Maaliskuun alun viileässä säässäkin oli hyvin visualisoitavissa paikan vilinä kesän lomakuukausina. Kyllä siellä perhe varmasti viikon viihtyisi.

Etelä-Carolinasta matkani jatkui sitten yhä pohjoisemmaksi, Pohjois-Carolinaan ja Raleigh:n kupeessa olevaan Caryn kaupunkiin. Caryssä nautin pikkuserkkuni ja hänen miehensä vieraanvaraisuudesta mukavia rupatellen, joten kovasti kerrottavaa itse kaupungista minulla ei ole. Sen voin kuitenkin todeta, että kaupungista löytyy ainakin yksi varsin suositeltava aasialainen ravintola: Sushi-Thai. Paikka on aivan ilmeisesti varsin suosittu, sillä pöytää joutui odottamaan pienen tovin, vaikka menimme sinne jo pahimman illallisruuhkan jälkeen. Palvelu oli oikein ystävällistä mutta ripeää ja ruoka kerrassaan herkullista.

Carystä matkani jatkui sitten kohti länttä ja Tennesseen osavaltiossa sijaitsevaa Gatlinburgia Smoky Mountainsilla, mutta siitä sitten matkakertomussarjani kolmannessa osassa.

USA 27.2. – 11.3.2013, osa 1: Chicago & Orlando

Tämä matkakertomus käsittelee USA:n matkaani helmi-maaliskuussa 2013. Tässä ensimmäisessä osassa kerron lähinnä menomatkasta Orlandoon sekä siihen liittyvästä piipahduksesta Chicagoon.

Matkani alkoi klo 7.55 British Airwaysin lennolla Helsingistä Lontooseen, missä vaihdoin Chicagon koneeseen. Koneenvaihto sujui mukavasti ilman turhaa odottelua tai kiiruhtamista. Chicagoon lennettiin sitten American Airlinesin Boeing 767:llä. Jälleen kerran täytyi valitettavasti todeta, että American Airlines on jäänyt pahasti jälkeen nykyaikaisesta lentomatkailusta: Kone oli vanha ja viihdykkeitä varsin rajallisesti, vain muutama TV-monitori matkustamon keskellä. Lennon aikana esitettiin vain pari elokuvaa, eikä niitä siis voinut valita. Kuin jäänne jostain viime vuosituhannelta.

No, onneksi olin varautunut tähän ja matka taittui ihan kohtuullisesti lueskellen ja pariin transsiin vajoten.

Chicagossa Orlandon koneen vaihtoon oli sitten aikaa reilut kuusi tuntia, osittain myös etuajassa laskeutumisen ansiosta. Tähän olin varautunut varaamalla itselleni vuokra-auton tuoksi ajaksi. Jälleen kerran myös Chicagon maahantulomuodollisuudet sujuivat monia muita USA:n lentokenttiä nopeammin, joten aikaa kaupungilla vierailuun jäi ihan kohtuullisesti.

Auton vuokrauksen olin hoitanut Economy Car Rentalsin kautta, jota voin muuten suositella hyvin lämpimästi. Autoni varsinaisena vuokrayhtiönä toimi Alamo, mutta Economy Car Rentalsin kautta hinnat olivat selkeästi Alamon omia tai muiden yhtiöitä hintoja edullisemmat. Auton vuokrauksen suhteen kaikki sujui niin kuin pitikin.

Koska tarkoituksenani oli siis vain käväistä Chicagon keskustassa syömässä sekä hieman paikkoja katselemassa, olin varannut itselleni edullisimman hintaluokan auton. Yllätyin silti kun minulle annettiin alle Fiat 500! En edes tiennyt niitä olevan USA:ssa. No, tulipahan tuokin koppero koeajettua. Näppärä pelihän tuo tavallaan oli, mutta en kyllä edelleenkään voi suositella Fiatia ajopelinä.

Chicagon Hard Rock Cafen Local Lengenday Burger oli erinomaisen maittava ja sen jälkeen olikin hyvä lähteä hieman katselemaan miltä Chicago näyttää.

Keli ei ollut kaikkein houkuttelevin – räntää satoi ja hieman tuulikin (totta kai, kutsutaanhan kaupunkia Windy Cityksi…). Chicagon sataman kupeesta Navy Pieriltä sain kuitenkin otettua muutamia ihan hyviä kuvia kaupungista:

Lento Chicagosta Orlandoon lähti klo 19.20 paikallista aikaa, eli tässä vaiheessa oli jo kulunut runsaat 20 tuntia siitä kuin astuin ensimmäiseen koneeseen Helsingissä. Pienet torkut koneessa auttoivat pitämään itseni kohtuullisen virkeänä Orlandoon saavuttaessa.

Orlandon auotonvuokrauksen olin hoitanut jälleen Economy Car Rentalsin kautta ja autonvuokran tarjosi taas Alamo. Tällä kertaa olin varannut itselleni Full Size Carin, sillä tarkoituksenani oli tehdä Road Trip aina Pohjois-Carolinaan saakka. Pelkkä ajatuskin muutaman tuhannen kilometrin automatkasta Fiat 500:lla olisi ollut kauhistus! Alamon etuna minun tapauksessani oli myös se, että – kuten edellistenkin Orlandon vierailujeni yhteydessä – tarkoituksenani oli myös palauttaa auto heidän International Drivella sijaitsevaan Four Points Sheratonin yhteydessä olevaan vuokraustoimistoonsa, ilman lisäkuluja.

Tällä kertaa pääsin valitsemaan autoa vajaasta kymmenestä vaihtoehdosta. Tarjolla oli seitsenpaikkaisen Dodge Caravanin lisäksi, Chevrolet Impalaa, VW Jettaa sekä joitain muita. Valitsi alleni Nissan Altima Coupén, sillä sen istuimet vaikuttivat sopivan tukevilta, enkä toisaalta tarvinnut suuria takatiloja itselleni.

Ensimmäinen yöpymispaikkani oli Howard Johnson Inn International Drivella. Hotelli oli ihan ok, paitsi että huoneen hintaan kuuluva aamiainen oli lähinnä vitsi: tarjolla oli hurja määrä hiilihydraattia, (valkoisia Bageleitä sekä muffiineja), hieman rasvaa eikä käytännössä lainkaan proteiineja. Jos ravintoasiantuntijat saisivat päättää, he varmaankin räjäyttäisivät koko aamiaishuoneen!

Shortseissa ja T-paidassa hölkätyn aamulenkin ja hiilariaamiaisen jälkeen hyppäsin sitten Altimaani ja suuntasin nokan kohti pohjoisempia osavaltioita. Mutta siitä reissusta lisää sitten matkablogini toisessa osassa…

Kokemuksia Keski-Euroopasta, osa 3: Pariisi, Disneyland Paris, Ostbevern ja Hampuri

Kolmen matkustuspäivän ja viikon lomailun Port-Bourgenay:ssä jälkeen (ks. edelliset blogini Kokemuksia Keski-Euroopasta, osa 1 ja osa 2) oli aika ottaa ”nuhapumppu” taas alle ja lähteä ajamaan takaisin kohti Hampuria.

Ensimmäisenä määränpäänä oli Pariisi. Ajomatka sujui maksullisia (ja melko hintavia) moottoriteitä pitkin varsin joutuisasti ja kirjauduimme iltapäivällä Pariisin ulkopuolella, Villepintessä, sijaitsevaan Première Classe -hotelliin. Première Classe oli minulle uusi tuttavuus, mutta tiesin sen yhdeksi budget-hotelliketjuksi, nettisivujen mukaan hyvin samanlaiseksi kuin Accorin Etap-hotellit, eli siis hyvin pelkistetty sisustus, mutta huoneissa kuitenkin omat WC:t ja suihkut.

Vastaanottovirkailija oli hieman tympeän oloinen nainen, mutta sisäänkirjautuminen sujui kuitenkin suhteellisen joutuisasti. Pieneksi ongelmaksi muodostui kuitenkin se, että kummankaan huoneemme avainkortit eivät toimineet. Vastaanottovirkailija hieman epäili, että en vain osannut käyttää avainta, mutta suostui hetken keskustelun jälkeen kuitenkin koodaamaan avaimet uudelleen. Tämän jälkeen ne toimivatkin ongelmitta.

Huoneet eivät olleet hääppöiset, mutta sängyt osoittautuivat melko mukaviksi. Koska tiedossa oli, että emme tulisi hotellissa muuta aikaa viettämään kuin vain nukkumisen ajan, huoneet välttivät tarpeisiimme. Kamat sisään kannettuamme hyppäsimme nimittäin takaisin autoon ja lähdimme katsomaan miltä Pariisi näytti Ranskan itsenäisyyspäivänä (14.7.). Siitä tunnelmia oheisessa videossa.

Myöhemmin saimme televisiosta kuulla (ja nähdä), että Eiffel-tornin ympäristössä oli järjestetty massiivinen ulkoilma-disco, mikä selitti poliisien ja mellakka-aitojen suuren määrän.

Seuraavana päivänä oli vuorossa reissun kohokohta, ainakin lasten mielestä: Disneyland Paris. Vähäravinteisen kahvi & patonki -aamiaisen jälkeen olimme Disneylandin porteilla juuri sopivasti paria minuuttia ennen puistojen aukeamista (klo 10) ja pääsimme nopeasti kokeilemaan uuden Walt Disney Studios -puiston laitteita ilman sen kummempaa jonotusta. Uuden puiston laitteista erityisesti Rock 'n' Roller Coaster starring Aerosmith saa minulta hyväksynnän, eikä The Twilight Zone Tower of Terror:kaan yhtään hullumpi ollut. Nuorimmat viihtyivät hyvin myös Car Race Rally:ssä.

Suurin osa hieman yli 13-tuntisesta Disneyland-päivästämme sujui kuitenkin ”perinteisessä” Disneyland-puistossa mm. Space Mountainissa, Big Thunder Mountainissa ja Indiana Jones and the Temple of Peril -laitteissa hurjastellen. Ilmeisesti koska päivä oli osittain sateinen (ei tosin pahasti), ei laitteisiin joutunut jonottamaan juuri 45 minuuttia pidempään, mikä oli ihan hyvä arvo aikeisempien kertojen jopa yli kahden tunnin jonotuksiin verrattuna. Päivän päätti illan pimetessä taas kerran suuri Disney-kulkue. Takaisin hotellissa olimme siinä puolenyön kieppeillä.

Tämän blogikirjoituksen vinkkinä suosittelen lukijoita hyödyntämään seuraavalla huvipuistokäynnillään erästä varsin tehokasta NLP-tekniikkaa, ankkurointia. Huvipuiston laitteissa, kun koet hurmion hetkiä tai muita hauskuuden tunteita, ankkuroi me itseesi myöhempää käyttöä varten. Itse tein niin, että aina kun koin näitä hauskuuden tunnehuippuja, puristin vasemman käteni peukalon ja etusormen sekunniksi tai pariksi yhteen, rakentaen näin noille tunteille kinesteettisen ankkurin. Nyt, vielä muutaman päivän jälkeenkin, aina kun puristan nuo sormet yhteen, koen saman fyysisen tunteen valtaavan koko kehoni. Tällä tavoin voin siis koska tahansa tästä eteenpäin muuttaa kehoni tunnetilaa vain puristamalla vasemman käteni peukaloa ja etusormea yhteen! Hauskaa.

Disneylandiä seuraavana päivänä oli edessä reissun pisin ajorupeama: vajaan 700 km:n matka Ostbeverniin Sakaan, sisältäen pikapysähdyksen Brysselissä.

Landhotel Hof Beverland on mielenkiintoinen neljän tähden hotelli keskellä maaseutua, hieman Münsteristä koilliseen. Hotelli on kunnostettu design-tyylillä osittain vanhaan navettaan (tai vastaavaan) ja tarjoaa varsin tyylikkään ympäristön yöpyä. Palvelu oli ystävällistä ja tehokasta, huone tilava (vaikka meillä oli huoneessamme viisi täysimittaista ja mukavaa sänkyä) ja aamiainen maittava ja laadukas.

Aamulenkin juoksin tällä kertaa peltojen ja niittyjen välissä pieniä maalaisteitä pitkin, ennen reissumme viimeistä etappia: vajaan 300 km:n ajomatkaa Hampuriin, missä vietimme ensin muutaman tunnin Spitalerstrassen kauppoja kierrellen ja sen jälkeen Hard Rock Cafessa maittavasti syöden.

Illalla kello seitsemän jälkeen oli sitten vuorossa lento takaisin kotiin.